Saimme noin viikko sitten tietää miehen päässeen opiskelemaan Itä-Suomen yliopistoon kasvatustieteitä. Koska opiskelu on päätoimista, on miehen asuttava opiskelukaupungissa, joten meidän koko perheelle tulee 333kilometrin päähän muutto. Minun aikeeni on jäädä Epeä hoitamaan kotiin ja haalia joko omia opetustunteja iltoihin tai keikkailla miehen aikataulujen antaessa periksi. Tällä hetkellä minulla asuu Itä-Savossa yksi ystäväperhe, joka sai myös tiedon koulupaikasta Pohjois-Karjalasta, joten on todennäköistä että heilläkin on muutto edessä. On upeaa, hienoa ja mahtavaa, että mieheni sai opiskelupaikan enkä ole koskaan edes harkinnut ettenkö lähtisi miehen mukaan, mutta miestäni odottaa viidesti viikossa koulu ja siellä uudet opiskelukaverit. Minua odottaa... Mikä minua odottaa? Ventovieras kaupunki, työnhaku ja paaaaaaljon pienempi paikkakunta, jossa ei ole yhtä paljon toimintaa lapsiperheille kuin pääkaupunkiseudulla eikä yhtään tuttua arkea jakamassa. Minua odottaa siis yksinäisyys? Mutta suostunko siihen?
En. On lähes sulaa hulluutta jättää tänne tukiverkosto, ystävät, tutut, harrastukset, työpaikat ja perheeet. Opiskelukomennus on kuitenkin alustavasti vain kahden vuoden pituinen ja kaksi vuotta asuu missä tahansa, onhan mukana matkassa kuitenkin ne tärkeimmät. Aina pääsee takaisin ja tämä tekee meille kaikille hyvää, avartaa vähän maailmaa. Yritin googletella uudesta asuinkaupungista tietoa: mitä harrastuksia ja aktiviteetteja lapsiperheille on tarjolla. Googlettelu ei tuottanut niin hyvin tulosta, mitä olisin toivonut. Siirryin Facebookin puolelle ja jo alkoi tapahtumaan! Etsin asuinkaupungin nimellä ryhmiä, joihin voisin lähettää liittymispyynnön ja päästyäni ryhmään aloitin verkostoitumisen.
Moikka! Olemme muuttamassa pääkaupunkiseudulta Itä-Savoon syyskuun alusta
miehen opiskelupaikan vuoksi. Kaupunki on meille täysin tuntematon ja
tuttuja ei löydy lähimainkaan. Meillä on 9/2015 syntynyt poika ja jään
hänen kanssa kotiin tehden toivottavasti osa-aikatöitä. Löytyisikö
täältä meille uusia tuttavuuksia ja leikkiseuraa? :)
Kaikki vinkit syksyn harrastuksiin, perhekerhoihin, asuinalueen valintaan ja muuhunkin otetaan ilolla vastaan!
Ryhmässä näkyy olevan 224 jäsentä ja kolmessa tunnissa sain 14 vastausta ja 7 yksityisviestiä. Vastauksissa annettiin ehdotuksia asuinalueesta, vinkkejä harrastuksista ja toivotettiin tervetulleeksi. Yksityisviesteissä tehtiin lähempää tuttavuutta ja sovittiin tapaamisista syksyllä. Sain hyvin paljon kullanarvoista tietoa, mitä en olisi varmasti edes kolmen tunnin googlailulla saanut ja mikä tärkeintä, sain olon että olen tervetullut eikä minun tarvitse jäädä pyörittelemään Epen kanssa peukaloita kotiin miehen lähtiessä kouluun. Kuinka hienoa?!
Mikäli kaipaat äitiyslomalla, vanhempainlomalla, hoitovapaalla seuraa, niin kannustan etsimään sitä! On hyvin epätodennäköistä, että kukaan tulisi hakemaan sinua kotioveltasi, mutta on hyvin todennäköistä, että et ole ainoa, jolle seura kelpaisi. Mielestäni äiti-ystävät ja äiti-seura on parasta! Lapset saavat touhuta keskenään, mitä isommiksi he kasvavat, sitä enemmän hekin kaipaavat seuraa ja äidit saavat höpöttää keskenään. Kaikki äidit eivät halua keskustella vain lapsista ja vertailla kestovaippoja, joten ei kannata karttaa seuranhakua sen takia. Äitikavereiden tapaaminen ja treffaaminen on osittain samanlaista kuin mikä tahansa muu treffailu, on hyväksyttävä että välillä kemiat eivät kohtaa eikä kaikkien kanssa tarvitse tulla parhaiksi kavereiksi. Parhaimmillaan löydät henkilön, joka elää tismalleen samaa elämäntilannetta ja -vaihetta kanssasi ja kuten Tehosekoitinkin laulaa "hetken tie on kevyt kaksin kulkea".
Pakko vielä mainita kolme esimerkkiä nykyajan someystävyyksistä.
Yksi. Löysin yhden parhaimmista äitikavereistani juurikin tällä samalla tavalla. Hän laittoi ilmoituksen facebook-ryhmään, jossa molemmat olimme jäseninä. Sovimme seuraavalle päivälle vaunuttelutreffit ja niin sitä mentiin. Muistan vielä miettineeni junassa vain hetkeä ennen kuin juna pysähtyi, että tarvitseeko minun aina tunkea nokkaani joka paikkaan. Mitä jos en yhtään pidä hänestä tai hän minusta? Miten pääsen hänestä mahdollisimman pian eroon kohteliaasti ja itseasiassa juuri tällä hetkellä ei yhtään huvittaisi tutustua kehenkään uuteen ihmiseen. Onneksi lähdin, olemme tunteneet nyt kahdeksan kuukautta ja tavanneet lähes viikottain, whatsappailleet tai muuten olleet yhteydessä melkein päivittäin.
Enkä olisi koskaan löytänyt häntä ilman Facebookkia!
Kaksi. Olen asunut nyt pääkaupunkiseudulla neljä vuotta ja olen valitellut sitä, miten en viihdy täällä. Kaikkialle tuntuu olevan tosi lyhyt matka, vaikka välimatkat ovat pitkiä. Minulla asuu paljon ystäviä täälläpäin, mutta sellaiset "lähdetäänkö lenkille, nähdään viiden minuutin päästä"- ystävät puuttuivat. Seuraa ja ystäviä minulla on kivasti, mutta kukaan ei asu kovin lähellä. Tekemisen tarjontaa tuli ovista ja ikkunoista ja joko iski ahdinko siitä, ettei millään ehtinyt mennä kaikkialle minne halusi tai sitten lamaantui, koska ei osannut priorisoida tekemisiä, eikä tullut lähdettyä minnekkään. Kaipaan pienempiä piirejä ja yhteisöllisyyttä. Loppukeväästä kuulin uudesta Facebook-ryhmästä, joka oli tarkoitettu meidän kaupunginosan äideille. Ryhmään tuli nopeasti 600 jäsentä ja meininki on mainio! Nyt ryhmän ansiosta ihan tässä naapuristossa on järjestetty lettitreffejä, puistoiluja, metsäretkiä, kirppiksiä ja sitä mitä ei kaupunginosastamme vielä löydy, järjestetään. On harmillista jättää tämä ryhmä, mutta tämä viimeistään osoitti sen että asioiden eteen voi ja pitää itse tehdä jotain.
Kolme. Tästä ryhmästä en ole vielä maininnut blogissani, vaikka olen ryhmässä aktiivinen päivittäin. Tehdessäni positiivisen raskaustestin hain vertaistukea netistä ja löysin facebookista syyskuun mammojen ryhmän. Ryhmä on salainen ja suljettu, eli sitä ei löydä hauilla eikä sinne pääse uusia jäseniä. Meitä on ryhmässä 60 äitiä, joilla kaikilla on syyskuussa syntynyt vauva. Ryhmä oli aivan huikea tukipilari raskausaikana ja tietysti nyt vauvan synnyttyä. Mistään ei saa niin nopeasti vertaistukea, neuvoa tai ideoita kuin tästä ryhmästä. Yllättävää kyllä, kuudenkymmenen akkalaumassa, joka on täynnä äitejä vallitsee hyvä yhteishenki eikä koko ryhmän historiaan mahdu puolentoista vuoden aikana yhtään konfliktia. Tästä on naisten välillä kiiteltykin ja olemme puhuneet olevamme toistemme tuntemattomia ystäviä. Toiset ovat kyllä enemmän tuntemattomia kuin toiset, sillä olen tavannut livenä melkein puolet äideistä ja saanut osasta läheisiä ystäviä.
Tiedän sen, että itsensä mainostaminen ja seuran etsiminen ei ole helppoa. Tiedän sen tunteen, kun menee perhekerhoon, jossa huomaa kaikkien muiden jo tuntevan toisensa tai hiekkalaatikolla seisomisen, jossa kukaan aikuinen ei puhu toisilleen. Vaikka miten yrittäisi olla mukava, puhelias ja aktiivinen ei vastaanotto aina ole sitä mitä toivoisi. On totta, että ennen ei ollut somea ja löydettiin kavereita ja tunnettiin kaikki naapuritkin kun roskia viedessä vaihdettiin kuulumisia. Maailma muuttuu ja nykyään sosiaalinen media kuuluu arkeen. Mitä sitten jos naapurit tutustuvat nykyään toisiinsa taloyhtiön omalla Facebooksivulla? Tai mitä sitten jos äitikaverit löytävät toisensa uudella Momzie-sovelluksella? Eikai sillä ole merkitystä, vaikka vastavihitty pari kertoo tavanneensa Tinderissä. Tärkeintä on, että ihmiset löytävät toisensa ja kohtaavat, löytävät tarvitsemaansa seuraa ja hyväksyntää.
Postauksen opetus. Kannattaa olla aktiivinen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti