lauantai 4. kesäkuuta 2016

Tavalliset

Olen harkinnut blogin kirjoittamista jo vuosia, mutta epäilin, ettei innostus kantaisi alkua pidemmälle. Kun se kuitenkin pyörii mielessä jatkuvasti, niin tässä se nyt on. Katsotaan, kuinka kauan blogi elää :)

Kuka olen? Olen tavallinen nuori nainen, jolla on tavallinen aviomies ja tavallinen vauva. Koska olisi epätavallista, että elämämme olisi vain tavallista, meillä on hyvin epätavallinen koira. Olen kotoisin itärajalta, mutta muutin opiskelukaupungin kautta pääkaupunkiseudulle töiden ja miehen perässä. Tavallista? Tapasin kaksi vuotta minua vanhemman mieheni opiskeluaikoina tavallisesti sikäläisessä ravintolassa ja baari-illan päätteeksi vaihdoimme puhelinnumeroita. Tuosta hetkestä on nyt hieman yli neljä vuotta ja tapaamisen jälkeen kuljimme hyvin tavallista reittiä: seurustelu, yhteenmuutto, kihlaus, häät ja lapsi. Asumme tällä hetkellä kerrostalokolmiossa ja haaveissamme on tavallinen rivitaloasunto. Olemme hyvin onnellisia vauvastamme ja haaveilemme toisesta lapsesta ehkäpä parin vuoden päästä. Unelmani on siis ydinperhe, johon kuuluu hyvinvoiva avioliitto ja kaksi lasta. Koira hengaa mukana jaloissa pyörien.



Koska olemme hyvin tavallinen perhe, niin blogini käsittelee meidän tavallista arkea. Tällä hetkellä en harrasta aktiivisesti mitään, mutta olen kiinnostunut liikunnasta ja hyvinvoinnista, musiikista, valokuvista ja käsitöistä (mikäli olisi siihen taitoa). Ensimmäisen työpaikkani sloganin mukaan, haluaisin elää vaatimatonta superelämää. Unelmoin siitä, että olen urheilullinen, hoikka, positiivinen, säteilevä, kaunis, mukava, reilu, tasapainoinen ja no, ihana. Realistisesti ja rehellisesti sanoen, olen kuitenkin se aivan tavallinen ihminen: urheilen silloin kun saan itseäni niskasta kiinni, olen normaalipainoinen, peruspositiivinen, katseen kestävä, mukava, toisinaan reilu, hyvin ailahtelevainen ja ihanuus riippuu siitä, keneltä kysytään ;) Minulla on korkeakoulututkinto, joka liittyy läheisesti musiikkiin ja lapsiin ja rakastan työtäni. Koin kuitenkin olevani liian nuori valmistuessani ja alani olevan liian kapea verrattuna kiinnostuksen kohteisiini ja halusin opiskella lisää. Olen opinnäytetyötä vaille valmis sosiaalialan ammattilainen ja pidän tästäkin työstä ja ennen kaikkea työmahdollisuuksista, joita tutkinto tarjoaa. Janoan kokoajan lisää uutta: muutoksia elämään, harrastuksia, taitoja, tutkintoja, kokemuksia, elämyksiä, ihmisiä ympärilleni. En kuitenkaan näe uutuudenviehätyksen kaipuuta tyytymättömyytenä nykyiseen elämääni, vaan yli-innostuksena kaikkeen mahdolliseen. Olen luonteeltani sellainen, että innostun valtavasti ja nopeasti, mutta innostus saattaa laantua myös yhtä nopeasti kuin se syttyikään. Toisinaan innostuksen kantaessa olen hyvin aikaansaava ja tehokas ja laittaessani kaiken peliin, osaan myös olla etevä ja hyvä siinä, mitä teen. Välillä vellon ahdistuksessa ja saamattomuudessa ja koen, etten ole muuta kuin laiska. En varmasti ole se helpoin ihminen, kenen kanssa elämää jakaa, mutta kanssani ei myöskään tule tylsää!


Mieheni kiinnostuksen kohteet ovat minun lisäksi (anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta) jalkapallossa ja kaiken näköisissä peleissä. Hän työskentelee tällä hetkellä pelialalla, mutta haki tänä keväänä opiskelemaan kasvatusalaa. Pitäkäämme peukut pystyssä, että meitä kutsuu opiskelu syksyllä!
Mieheni on se "hyvä jätkä". Tavattuamme yritin etsiä yhteisten tuttujemme kautta miehestä lokaa, joka varoittaisi minua pysymään hänestä kaukana. Tiukan etsinnän jälkeen en kuitenkaan löytänyt mitään, sillä hänen historiassaan ei vain yksinkertaisesti ole mitään, mikä ei päivänvaloa kestäisi. Katsoin juuri pari päivää sitten häävideoitamme ja niissä puheissa mainittiin useasti miten mukava, vilpitön ja sosiaalinen mies hän on. Koen, että minulla kävi uskomaton tuuri!
Ei huolta, ei elämämme pelkkää siirappia ole. Koska olemme joissain asioissa niin erilaisia, niin mielipiteemmekin eroavat monesti ja olemme molemmat hyviä ilmaisemaan ne toiselle... Ja, ei hän sentään mikään mikään ihmemies ole, vaan aivan tavallinen mies.


Vauvasta, Epestä (lempinimi), tulen varmasti kertomaan blogissa paljon, sillä pyöriihän elämämme tällä hetkellä hänen ympärillään. Hänkin on aivan tavallinen pikkumies. Raskaus oli normaali, synnytys oli normaali eikä hänen alkutaipaleessakaan ole mitään kummempaa. Epen syntymä on aiheuttanut tässä kontrollifriikissä äidissä (sen piirteen aina meinaan unohtaa kertoa kun itseäni esittelen, miksihän?) pahoja muistiongelmia. Langat eivät pysy enää samalla tavalla käsissä, toiminta on todella epäloogista, ajatus katkeaa kesken lauseen enkä pysty muistamaan mitä viime viikolla on tapahtunut. Blogi on siis ennen kaikkea minun muistini apuväline ja jos siitä on iloa jollekin muulle, riittää se minulle. On myös mukavaa, jos blogini auttaa kaukana asuvia ystäviä ja sukulaisia pysymään elämässämme mukana tiiviimmin. Kummaksun sukulaisten ja ystävien ajatuksenjuoksua, jossa he pyytelevät anteeksi, kun häiritsevät meitä soittaessaan. Tai parhaassa tapauksessa tiedustelevat kuulumisiamme äidiltäni, sillä eivät vain halua häiritä meitä. Kun olemme niin kiireisiä? Tai kylässä käydessään huikkaavat ovelta, että laskevat meidät omaan rauhaan. Onkohan tämä yleistä muillakin, vai olemmeko vain antaneet lähipiirillemme sellaisen vaikutelman, että vieraat häiritsisivät meitä ja emme ehdi kuulumisiamme höpötellä puhelimitse?



Koiramme taas. Ehkä hän kaivannee ihan oman postauksen lähitulevaisuudessa...


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti